”Ei tarvitse hyväksyä, mutta täytyy ymmärtää” sanoi entinen tanssinopettajani. Nyt alkaa olla niin ettei enää jaksa edes ymmärtää.  

Valtion leikatessa kulttuurinmäärärahoista, kunnilla on nyt erityislaatuinen vastuu kannatella kulttuuritoimijoita ja estää koko alan näivettyminen ja yksipuolistuminen. Kulttuurialalla itsellään on voimat loppu, se on koko koronavuoden kannatellut muuta yhteiskuntaa – ”ekana kiinni ja vikana auki”.

Tilanteen vakavuudesta huolimatta, kulttuuri ei ole kuolemassa. Se muuttuu, kehittyy ja elää prekaareissa, epävakaisissakin olosuhteissa. Mutta on surullista, jos sen harjoittaminen ammatillisesti ja päätoimisena vaatii ihmiseltä syntymistä paremman tuloluokan perheeseen. Se typistää kulttuurin ammattina eliitin harrastukseksi, syö mahdollisuudet alakulttuureilta nousta näkyville ja tulla tunnustetuiksi korkeakulttuurin ja taiteen muotoina ja vie meitä kohti entistä polarisoituneempaa todellisuutta.

Eero Järnefeltin maalaus nälän ja pettuleivän turvottamasta tytöstä kasketun metsän keskellä Raatajat rahanalaiset (1893) on tuskin kenenkään kuva ideaalista taiteilijan ja tämän kuvauksen kohteen välisestä suhteesta, maalauksen kiistattomasta arvosta huolimatta. Toki globaalisti mietittynä, asetelma on myös nykypäivänä todellisuutta.

Kulttuurihyvinvointia, kulttuurin saavutettavuutta ja esteettömyyttä korostetaan useiden kuntien ja puolueiden strategioissa. Niitä on kuitenkin mahdotonta edistää ilman elävää ja toimeentulevaa taiteen ja kulttuurin ammattikenttää.

Valtion kulttuurin määrärahojen leikkaukset yhdistettynä koronan tuomiin kuntarahoituksen säästöpaineisiin ja epätasa-arvoisiin koronrajoituksiin asettavat kulttuuritoimijat todella epävarmaan tilanteeseen. Eniten tilanteesta kärsii vapaa taiteen kenttä, sillä tilapäisistä rakenteista ja -suhteista on helpoin leikata.

Kuten kaikesta päätän syyttää tästäkin lopulta kapitalismia. Koronavuosi on paljastanut sen karun totuuden että suomalainen lainsäädäntöjärjestelmä on rakennettu suojelemaan ensisijaisesti taloutta ja yksityisomaisuutta ja että sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma on toissijaista, jotakin joka uhrataan materian kulutuksen jatkamiseksi.     

Meitä on monipuolinen, suuri joukko ja yhdessä muodostamme 3,1 % suomen työllisyydestä. Meidän ei tarvitse ymmärtää vaan päättäjien olisi nyt aika ymmärtää meitä, astua ulos turpeisista tiloistaan ja seistävä yleisen edun takana äänestäjiensä edun sijaan.

Näivettynyttä ja kuivaa, yksipuolisen kurjaa tuskin toivoo kukaan, pidetään huolta että kuntavaaleissa valtuustoon mahtuu entistä suurempi joukko kulttuurialan ammattilaisia joka puolueeseen.