Sain eilen kunnian Taideyliopiston ylioppilaskunnan puheenjohtajana pitää puheen Sankariristillä Hietaniemen hautausmaalla osana opiskelijoiden itsenäisyyspäivän soihtukulkuetta. Pyyntö oli, että puhe on ei-poliittinen. En tiedä mitä sillä tarkoitetaan. Eivätkö kaikki julkiset puheet ole poliittisia, sillä eikö myös nykyisen tilan normalisoiminen ole poliittista? Tällainen tuli: löysä, kiertelevä ja lutuinen. Rohkeus jäi rivien väliin.

Puhe 6.12.2019 Sankariristi, Hietaniemen hautausmaa, Opiskelijoiden soihtukulkue

Arvoisa juhlaväki,

Tässä alla lepää unelma, kollektiivinen unelma hyvinvointivaltiosta. Maailmansotien jälkeen rakennettiin suomalainen hyvinvointivaltio, valtio, jonka peruspilareita ovat demokratia ja tasa-arvo. Minä puhun tässä kiitollisena ja etuoikeutettuna, ja hymyilen hyvinvointivaltion hymyä.

Suljen silmäni ja yritän kuvitella sitä pelkoa ja tuskaa mitä sodan kokeneet ihmiset ovat tunteneet, mikä sai heidät jaksamaan? Miten he kaiken surunsa keskellä, rauhan tultua, sotavelkojen ikeessä, sisällissodan haavojen vielä parantuessa jaksoivat rakentaa yhdessä hyvinvointivaltion?

Mummini isä kuoli rintamalle Talvisodan toisena tai kolmantena päivänä. Isoisoäitini jäi yksin huolehtimaan kahdesta tyttärestään ja pienestä maatalosta Pohjanmaalla. Miten hän jaksoi?

Haluaisin kysyä heiltä, elänkö todeksi sitä unelmaa, jonka takia he kärsivät ja raatoivat, uhrasivat omat yksilölliset unelmansa yhteisen unelman eteen?

Kun suljen silmäni en hahmota kunnolla tulevaisuutta, näen vain hähmäisen dystopian. Tässä ajassa dystopioita on helpompi kuvitella, unelmien huokoinen ääni hukkuu huutavien realiteettien alle.

Vaikka juuri nyt emme ole sodassa, niin olemme hiljalleen poteroituvassa tilanteessa, jollemme jo poteroissamme. Olemme tilanteessa, jossa tarvitaan samanlaista uskoa yhteiseen tulevaisuuteen ja kollektiivista luottoa toisiin kuin maailmansotien jälkeen tarvittiin suomalaisen yhteiskunnan jälleenrakentamiseksi.

Voimme oppia edellisten sukupolvien virheistä, mutta voimme oppia myös heidän onnistumisistaan: kyvystä jälleenrakentaa yhteiskunta. Tarvitaan kykyä jälleenrakentaa yhdessä, kykyä luottaa toisiimme olipa toinen valkoinen tai punainen
— ruskea, pinkki, keltainen, liila, sininen, soikea, hohti hän kaikissa sateenkaaren väreissä tai oli tavallisen harmaa. Kykyä ymmärtää ja olla yhdessä, ottaa mukaan heidätkin, joiden läpi muut katsovat kadulla. Kykyä kunnioittaa toisia eläväisiä.

Toivoa ja uskoa tulevaan, toivottaa Taideyliopiston ylioppilaskunta. On kunnia olla täällä tänään, hyvää itsenäisyyspäivää.

Jälkisanat:
Sain voimaa siitä, että hetken sain olla äänessä. Samanaikaisesti olin pettynyt itseeni. Kun kerran sain olla äänessä, niin miksen puhunut suoraan? Miksi rehellisyys pelottaa? Miksi en sanonut, että kun puhun jälleenrakentamisesta viittaan ekologiseen jälleenrakentamiseen (eko.bios.fi). Miksi en sanonut, että natsit marssivat tänään taas ja vaikka poliisi kielsi yhden natsijärjestön, niin edelleen pari muuta avoimen rasistista ja fasistista liikettä marssii kadulla ja se on perseestä, ja me täällä marssitaan opiskelijaliikkeen liput ojossa etuoikeutettuina ja että pitäisiköhän meidänkin ottaa kantaa vahvemmin. Miksi en sanonut, että tunnen seisovani pikemminkin hyvinvointivaltion raunioilla kuin vahvan linnakkeen muureilla. Miksi pelottaa?

Olo oli ristiriitainen. Painoin ylioppilaslakin syvälle päähäni ja hymyilin hyvinvointivaltion hymyä, sillä kaikki on hyvin, ei ole kiire ja rivien välistä puhuminen riittää…